Tuurin kyläkaupan perustaja Toivo Keskinen (1921 — 2013) osoitti elämällään myönteisyyden, nöyryyden ja ihmisläheisen elämänasenteen voiman.
Edessäni seisoi harteikas mies, josta hyväntahtoisuus ja elinvoima tihkuivat. Hän vastaanotti minut voimakkaalla kädenpuristuksella ja kun istuuduimme kahvikupin äärelle, havaitsin hänen levollisuutensa ja tasapainonsa. Kun takana oli pitkä ja menestyksekäs elämäntyö kauppiaana ja edessä leppoisat eläkepäivät, hän oli kuin satamaan saapunut alus.
Tapasin Toivo Keskisen ensimmäisen kerran Töysässä yhdeksän vuotta sitten, jolloin ryhdyin kyläkauppias Vesa Keskisen pyynnöstä kirjoittamaan hänen elämäkertaansa ”Toivon taival”. Kyseessä oli poikkeuksellisen mielenkiintoinen ihminen, jonka elämäntyö on jälkipolvien uurastuksen seurauksena saanut poikkeuksellisen laajat mittasuhteet.
Toivo Keskisen tie kulkukaupalta kyläkauppiaaksi oli ollut rosoinen ja täynnä kuoppia. Hän menetti isänsä 17-vuotiaana ja joutui yllättäen elatusvastuuseen kymmenhenkisestä perheestä. Toivo haavoittui rintamalla jatkosodan aikana. Hän avioitui sodan jälkeen alavutelaisen talontyttären Rauha Kurhelan kanssa, ja elätti perheensä kulkukauppiaana.
Toivo oli oppinut ammatin kulkiessaan isänsä kanssa pitäjässä jo 1930-luvulta lähtien. Hän perusti myöhemmin kotinsa yhteyteen kyläkaupan, joka tänään tunnetaan Suomen toiseksi suurimpana tavaratalona ja maamme suosituimpana matkailunähtävyytenä. ”Työtä piti tehrä pikkupoijasta asti, ensi paimenes, sitte renkinä ja viimeen isän kans kulkukaupoolla”, hän kertoi. ”Ahkeruuresta tuli toinen luonto. Ja vaikka oli ulkoosesti ankiaaki, nii vuosihin mahtuu paljo iloosta ja lämpööstä. Isä ja äitee korvas aineellisen puuttehen rakkaurella ja huolenpirolla. Se on ollu mun kivijalka jolle rakentaa.”
Haastattelin elämäkertaa varten Toivo Keskistä useaan otteeseen. Kävin hänen kanssaan läpi perheen ja kaupan vanhaa dokumenttiaineistoa, kauppakirjoja, pankkitositteita ja -papereita, lupahakemuksia ja viranomaiskirjeenvaihtoa. Toivo esitteli avoimesti työhuoneensa aarteita, kelloja ja tavaroita. Niihin kaikkiin liittyy monia sykähdyttäviä muistoja, jotka hän auliisti halusi jakaa lukijoidensa kanssa.
Kaikki Toivo Keskisen tavanneet ihmiset – ystävät, sukulaiset, naapurit, asiakkaat ja alihankkijat – muistelivat kohtaamisiaan Toivon kanssa lämmöllä. Hän oli arvostettu kauppias ja luotettava yhteistyökumppani, mutta ennen kaikkea ihminen, josta oli helppo pitää. Toivo Keskisellä riitti aina aikaa ihmisille, eikä kukaan ollut koskaan liian pieni saadakseen hänen huomionsa.
Perhe oli Toivolle aina tärkeä. ”Multa on moni kysyny jotta mikä on ollu paras mun tekemä kauppa”, hän kertoi. ”Tätä ei mun tartte yhtää miettiä: se on Rauhan ja mun naimakauppa. Me on tehty Rauhan kans aina kaikki yhres, lapset ja kauppa. Rakkautta on aina riittäny.”
Toivo Keskinen seurasi eläkepäivilläänkin tarkasti kyläkaupan tapahtumia ja laajenemista; olipa hän takavuosina usein kaupalla käymässäkin. Pojanpojan Vesa Keskisen ja Toivon välillä oli aina lämmin ja luottamuksellinen suhde. Toivo oli mielissään, kun Vesa jatkoi hänen luomaansa kauppatapaa: ”Mä aina tykkäsin myyrä oikiasti muita halvemmalla, enkä vaan kerätä suuria kattehia”, hän sanoi. ”Leipä tuli sitte ostojen määrästä. Tämän mä opin jo kulkukaupan aikoohin isältä, ja tätä ajatusta kyläkaupas jatketahan tänä päivänä.”
Toivo Keskinen on kuollut, mutta hänen henkinen perintönsä elää tavalla, joka osoittaa, kuinka vaatimattomista oloista noussut nuorukainen teki elämäntyön, joka hakee maassamme vertaistaan. Kiitollisena muistelen elämäkerran kirjoittamista ja yhteistä taivaltamme, jota sain Toivo Keskisen kanssa astella. Elämä on teonsana, ja sen hän ymmärsi syvästi.
Kiitos kaikesta, Toivo Keskinen.
Teksti: Tom Lundberg